Kohti Tunturihaastetta
En ollut vielä edes saanut purettua edellisen retken tavaroita, kun jo kieli poskella odotin seuraavaa. Jano oli kova, mutta erä- ja luonto-opaskoulutukseni oli jo kovaa vauhtia suuntaamassa kesätaukoa kohti. Liesjärven melontareissu jätti jälkeensä tyhjän olon. Mitäs nyt sitten? Mielessä pyörivät ELO24-kurssini kouluttajan sanat: “80 % opetuksesta on itseopiskelua, ja harjoittelupaikat pitää hankkia itse.” Kovaa settiä, sanoisin.
Opiskelijan harteille luotetaan paljon painoa. Äkkiä rinkkani tuntuu taas muutaman opintopisteen verran painavammalta. Mistä ja miten hankkia mahdollisimman paljon kokemusta ja oppia kampuksella käytävien lähipäivien opetuksen kylkeen? Koulutuksen aikana pitäisi vielä pyrkiä luomaan hyvät kontaktit ja hankkia asiakkaat erilaisiin näyttösuorituksiin. Onneksi kouluttajani Heikki ottaa aina sopivin väliajoin puheeksi harjoittelun ja sen, miten nopeat syövät hitaat. Luonto on raaka. Keskusteluissamme hyvistä harjoittelupaikoista, nousee Kiilopää ja Suomen Latu yhä uudelleen esille.
Ei siinä kauaa mennyt, kun olin jo laittamassa sähköpostia Kiilopään pääopas Satu Salmiselle. Keskustelustamme löytyi heti yhteinen sävel. Heikki oli oikeassa, kannatti olla ajoissa. Harjoittelun ajankohdan ja näyttöjen sopiminen oli myös todella helppoa ja nopeaa. Hyrian opiskelijoita on ollut heillä harjoittelussa selvästi ennenkin. Nyt kehon valtasi rentoutunut olo. Ja noin viisi minuuttia myöhemmin olin jo ilmoittautunut mukaan Kiilopään Tunturihaasteeseen. Toimin tapahtumassa vapaaehtoisena avustajana sekä kirjoitan kokemuksistani blogin muodossa. Pyrin kertomaan itse Tunturihaasteen lisäksi reissuun valmistautumisestani, Kiilopään hotellista, sekä lopuksi vetämään yhteenvedon koko reissusta.
Osa 1: Ei se päämäärä vaan matka
En tiedä kauanko Tunturihaasteen kaltaisiin, noin viikon kestäviin vaelluksiin tulisi valmistautua. Oma ilmoittautumiseni tapahtui noin kaksi viikkoa ennen tapahtuman alkua. Sain infokirjeen sekä ohjeet tarvittavista välineistä ja kellonajoista heti ilmoittautumisen jälkeen. Lisäksi sain kutsun ryhmäkeskusteluun, jossa olisi mahdollista nopeasti ja vaivattomasti kysyä lisätietoja tapahtumasta, tai ihan vain tutustua muihin ryhmäläisiin. Varustelistakin oli varsin kattava. Pienen pientä jännitystäkin olin havaitsevinani itsessäni. Erilaisia “mitä jos” skenaarioita alkoi syntymään oman pään sisällä. Sää kuin sää, matka ei saa katketa. Uni ei meinannut tulla. Fiilis oli odottava!
Onneksi ennen Kiilopäätä minulla oli vielä mahdollisuus testata ja harjoitella taitojani turvallisessa ympäristössä yhdessä ELO24- ryhmän kanssa. Heiltä saisin vielä viimeisen kasteen reissuani varten mitä erilaisimmilla vinkeillä ja tsempeillä. Komion komeat harjut ja asuntomessut “riippuvine buffetteineen” vaihtuisivat kohta astetta karumpaan ympäristöön.
Tulee tunne, että edustan tässä jotain suurempaa. Nyt on minun vuoroni kertoa tarinoita ja jakaa oppeja Luirojärven kierroksesta sekä Sokostin huiputuksesta. Viimeiset puuttuvat palaset varustuksesta on nyt hankittu ja tunne siitä, että pystyn tähän vahvistunut. Pärjään niin kauan, kun uskon siihen. Matka on jo alkanut, vaikka päämäärä on vielä kaukana. Se, muistinko ottaa kaiken tarvittavan mukaan selvinnee viimeistään vasta maastossa. Varsin avuttomalta kuulostava ajatus, mutta on muistettava, että meillä kaikilla Tunturihaasteeseen osallistuvilla on sama tilanne. Katsotaan sitten kuka muisti mitäkin. Alle viikko ja Suomen Samurai on jälleen kerran tien päällä.
Osa 2: Tetristä!
Varustelistaa Tunturihaasteeseen miettiessäni, tulen joka kerta samaan lopputulokseen. Ota mukaan enemmän vaatetta kuin luulet käyttäväsi, ota mukaan enemmän ruokaa kuin uskot syöväsi, varaudu suurempiin sään muutoksiin kuin mihin uskot ja niin edelleen. Jos jokin on nimittäin varma, niin se, että luonto testaa. Auton pakkaus on ollut yhtä tetristä. Lähden kuitenkin siitä johtoajatuksesta, että tulen majoittumaan koko matkan riippumatossa. Ja mikäli vallitsevat säätilat osoittautuvat jo lähtöpäivänä haastaviksi, siirryn teltta/autiotupamajoitukseen.
Ruokapuoleni tulee olemaan tylsän yksipuolinen, mutta toimivaksi todettu. Pussiruokia, puuroa, nuudelia, suklaata, pähkinöitä yms. Vesihuoltokin on nyt paremmalla tolalla hankittuani vedenpuhdistimen. Kengät ovat samat kuin viimeiset 13- vuotta. Yllätyksille näissä asioissa ei ole varaa, kotiin on pitkä matka. Sää näytti vaellusviikolle lupaavan vesisadetta. Pukeutuminen siis sen mukaan.
Yölämpötila on poikkeuksetta alle kymmenen astetta. Mitä muuta? Aika yksinkertaisen kuuloista nyt kun sen täältä lukee. Ainoastaan edellisviikon vaellusrakot jaloissa huolettavat allekirjoittanutta. Hyvät ja laadukkaat sukat nousevat jälleen kerran suureen arvoon, jalkineessa kuin jalkineessa. Vain pari päivää ja täyteen pakattu autoni starttaa kohti Kiilopäätä.
Osa 3: Repullinen riimejä
Parhaat konsertit ovat autossa. Maisema vaihtuu ja Spotifyn soittolistojen kirjo pitää otteessaan yhtä tiukasti kuin rinkkani lantiovyö. Huomaan, että mitä pohjoisemmaksi etenen, sitä enemmän kuunteluaikaa saavat suomalaisartistit. Etunenässä Eput, Dingo ja Neljä ruusua. Tututkin viisut saavat uusia merkityksiä. Matka kohti Kiilopäätä on vihdoin alkanut. Toivottavasti tajuan jättää karaokehetkeni autoon, muuten viikon kestävästä tunturihaasteesta tulee muille vielä pidempi haha.
Ajokilometrejä hyvinkäältä Kiilopäälle tulee noin tuhat. Lähdin taittamaan matkaa useamman pysähdyksen taktiikalla sekä yöpymällä yhden yön napapiirin retkeilyalueella rovaniemellä. Oli kyllä hieno paikka, suosittelen. Niin ikää kemijoki oli mielestäni kaunis. Pysähdyspaikat olin valinnut uimarantojen läheisyyteen. Matkalle osui muutama tietyö, jotka luonnollisesti venyttivät matkantekoa. Suunnitelmani yöpyä matkalla oli siis hyvä. Saavuin Kiilopäälle sovittuun aikaan, ehkä jopa alle sen. Tieltä E75 oli hyvät opasteet Kiilopään parkkipaikalle.
Autosta noustuani minua hymyilytti. Ohitseni sujahteli milloin maastopyöriä, milloin polkujuoksijoita, ja/tai valtavaa rinkkaa kantavia tunturivaeltajia. Ei tätä turhaan kutsuta luontoliikunnan keskukseksi. Jo hotellin pihalla sinut valtaa tunne, että täällä jos missä on kaikkien mahdollista löytää oma mieleinen tapa ulkoilla ja nauttia luonnosta.
Hotellin sisällä Kiilopään respa sekä pääopas Satu ottavat minut iloisesti vastaan. Elämme nyt tiistaissa. Huomenna oma opasharjoitteluni alkaa kunnolla. Vielä tänään keskityn omaan majoittumiseen, lähialueen kartan opetteluun sekä tietenkin tämän blogin kirjoittamiseen. Onneksi ehdin vielä iltapäivällä käydä uimassa saunamaailman lähdepohjaisessa tunturipurossa. Ai että teki hyvää pitkän matkan jälkeen! Mieleeni tuli Japani ja heidän onsenit, eli kuumat lähteet. Ainoa ero on se, että meidän lähteessämme veden lämpötila on kymmenen astetta ja heidän kuusikymmentä.
Osa 4: Luonnossa luonnollisesti
Keskiviikko tuntui olevan mukavia yllätyksiä täynnä. Pääsin tutustumaan lähialueen kävelyreiteille ja huiputtamaan Kiilopään tunturin. Mukaani lähti Suomen Ladun opasharjoittelija Anne. Anne lähtee suorittamaan Luirojärven vaellukselle vaativan vaelluksen näytön.
Kävelyreittimme kulki samalla läpi Poronpolun sekä Vasapolun, joista jälkimmäinen on myös esteetön, noin 1 km mittainen. Vasapolku kiertää hotellin välittömässä läheisyydessä. Mahtavaa, että esteettömyys on huomioitu myös täällä tunturialueella. Kiilopään alueella kasvaa muuten paikallinen erikoisuus, Kiilopään tunturikoivu. Kyseistä tunturikoivua elää vain hyvin suppealla alueella Lapissa.
Myöhemmin päivällisellä, lähes vastapäätä minua istui retkeilyaiheisista videoista ja tarinoista tunnettu Ali Leiniö. En kehdannut häiritä Alia, vaikka mieli teki mennä kysymään apua ja vinkkejä ylihuomenna alkavaan Tunturihaasteeseen. Kohtalo näytti kuitenkin astuvan peliin ja hetki myöhemmin hotellin pihalla Ali lähestyi minua kysymällä suuntaa saunamaailmaan. Näytin kuulemma henkilökuntaan kuuluvalta. Hyvä niin, johan olin ehtinyt olla oppaana suomen ladulla kokonaisen vuorokauden.
Lähdin sitten opastamaan Alia henkilökohtaisesti paikan päälle. Opastustilanne toimi samalla hyvänä jäänmurtajana ja uskalsin lähestyä Alia kysymyksilläni. Alin mielestä vaelluksella on tärkeää muistaa pitää kävelyvauhti tarpeeksi maltillisena, jo heti matkan alussa, vaikka into puskea kovaa vauhtia eteenpäin olisikin kova. Muutaman tunnin tai päivän jälkeen etenemisvauhtia voi jo lisätä, kun kroppa on tottunut vaeltamiseen.
Huomaan että ajatusmaailmani retkeilystä saavuttaa uusia korkeampia asteita, kun Ali heittää ajatuspalloa minulle. Onko itseasiassa etenemisvauhdin tarkkailu edes tarpeellista, ja onko kartalla ennalta sovittu kohde sittenkään aina se paras? Noudattaako ennalta tarkkaan suunniteltu reitti/vaellus helposti aina samaa kaavaa? Suunnitelmasta tulisi aina olla mahdollisuus myös poiketa, paremman luontoelämyksen saavuttamiseksi. Luonnossa luonnollisesti, ilman pakolla puskemista. Kiitos Ali näistä vinkeistä ja ajatuksista. Ehdin testata näitä ja varmasti monia muitakin retkeilyyn liittyviä teesejä perjantaina alkavan tunturivaelluksemme aikana.
Osa 5: Suomen Latu Kiilopää
Hyvin nukuttu yö takana. Uskon, että eilinen savusauna ja uinti tunturipurossa vaikuttivat uneni laatuun positiivisesti. Ja se mielestäni on myös Kiilopään yksi valteista. Täällä pääset katoamaan viikoiksi erämaahan sekä palautumaan hotellin majoitukseen, kun sen tarve tulee. Päivän mittaiset retket ovat myös suosittu vaihtoehto. Alueelle on valmistumassa uusi joogastudio. Olen kuullut, että joogakurssit ovat erittäin pidettyjä täällä.
Ruokalassa on aina tarjolla aamupala, lounas sekä päivällinen. Erä-oppailta voit kysyä apua kartanlukuun ja välinevuokraamosta vuokrata välineitä eri mittaisille vaelluksille ja retkille. Kiilopäälle on hankittu myös varsin monipuolinen maastopyörien valikoima. Pyöräilyreitit on merkitty hyvin. Välinevuokraus onnistuu paikan päällä, mutta voit halutessasi vuokrata niitä etukäteen myös netin kautta. Sama periaate on myös Kiilopään viikko-ohjelmiin ilmoittautumisessa.
Yöpyä voi hotellissa, tai halutessasi asuntoautossa/teltassa, niille varatuilla paikoilla. Myös vaatteiden pesu ja kuivatus onnistuu useammassa paikassa. Monipuolisten palveluiden lisäksi hotellin henkilökunta on mukavaa ja rauhallista. Kaiken kaikkiaan täällä on ihmisen hyvä olla. Parhaimmat retkitarinat pääset kuulemaan asiakkaiden kertomana saunaillassa. Ja niitähän onkin sitten joka ilta.
Hei hei, alle vuorokausi ja sitten mennään! Nyt ei saa alkaa nauttimaan olostaan liikaa täällä haha. Tänään pakkasin rinkan viimeiseen muotoonsa ja sen paino ilman vesiä oli noin 25 kg. Tänään Illalla meillä on vielä yhteinen letunpaistohetki Luirojärven kierrokselle osallistuvien kanssa. Samalla pidämme Lyhyet esittelyt sekä kertaamme tulevaa vaellusta. Jännittää, en malta odottaa huomista aamua. Lähdetään jo! Palaan jatkamaan tätä eepoksen mittoihin etenevää tarinaa vasta Luirojärven kierroksen jälkeen. Mahtavaa jos olet jaksanut lukea mukana jo näin pitkälle. Paras osio tarinasta on vasta edessä.
Pitäkää kiinni hyttyshatuistanne, nyt mennään!
Osa 6: Kiilopää – Suomunruoktu
Ei uskoisi, että oli loppuviikko ja perjantaiaamu, kun muistelen millä innolla hyppäsin pystyyn sängystä. Vihdoin sain heittää rinkan selkään ja lähteä vaeltamaan. Aamupalalla katseeni etsi mahdollisia Luirojärven kierrokselle osallistuvia asiakkaita. Ulkona oli kaunis ja lämmin keli. Kello alkaa lähestyä kymmentä, eli aiottua lähtöaikaa. Hahmoja erilaisine kantamuksineen alkaa lähestyä lähtöporttia. Kaikilla on keskittynyt ilme ja kova halu lähteä liikkeelle. Ja sehän meille oppaille sopi, koska matkaa ensimmäisen päivän leiriin Suomunruoktulle oli noin 14 km.
Vielä viimeiset välinetsekkaukset, rinkkojen käyttö puntarilla ja matka voisi alkaa. Saattamassa meitä ovat Kiilopään pääopas Satu sekä Tuiskukurun kierroksen pääopas Niko. Kolmanneksi oppaaksi minun ja Annen lisäksi Luirojärven kierrokselle lähti Olli. Asiakkaita tälle pidemmälle Tunturihaasteelle lähti mukaan viisi, sekä ihana Halti koira. Kaikilla oli aiempaa kokemusta retkeilystä. Ensimmäinen vaelluspäivä oli minun mielestäni lähinnä ryhmätoimintamme hiomista. Millainen vauhti sopii kaikille, kuinka pitkiä taukoja tarvitaan ja niin edelleen. Taukoja pidettiin niin monta kuin oli tarvetta. Vauhtia hidastettiin, jos siltä tuntui. Pimeää ei tulisi koskaan. Pidimme myös tietenkin kuvaustaukoja sekä tunnistimme erilaisia kasveja, puita ja lintuja. Mahdollista oli opetella myös suunnistusta.
Olimme siis kartalla monessakin mielessä. Siitä itseasiassa iso kiitos Ollille. Minulle kävi heti alkumatkasta selväksi, että hänellä on uskomaton paikallistuntemus sekä mieletön muisti kasvien ja lintujen tunnistamisessa. Olli tarinointi vauhditti kuin itsestään heti ensimmäisen päivän kulkua. Anne puolestaan oli suunnitellut todella hienosti päivän käsikirjoituksen. Anne kertoi myös hyviä vinkkejä muun muassa rinkan kantoasennosta.
Molempien rauhallinen sekä itsevarma ote kartanluvussa loi turvallisen tunteen koko ryhmälle. Emme missaisi yhtäkään potentiaalista vesivarastojen täyttöpaikkaa ja/tai snacktaukoa ennen isoa tunturinousua. Minä yritin havainnoida ryhmän vauhtia ja taisin varsinkin ensimmäisenä päivänä toimia useammassakin kohdassa jarruna. Yritimme välttää turhan kovaa vauhtia ja liian suuria vauhtimuutoksia. Virtaa pitäisi riittää perillä leirin pystytykseenkin.
Saavuttuamme Suomunruoktuun, aloitimme kaikki oman huollon. Pystytimme teltat ja söimme. Muutama meistä kävi myös uimassa tunturipurossa. Myöhemmin illaksi olimme sopineet yhteisen fiiliskierroshetken. Kävimme läpi päivän kulkua sekä muita asioita. Yhteenvetona me oppaat totesimme, että kaikki vaellukseen liittyvä toiminta tuntui olevan heti ensimmäisenä päivästä lähtien todella selkeää meidän ryhmällemme. Vain juominen oli sellainen asia minkä muistan olleen vähäistä kaikilla, ja siihen kiinnittäisimme paremmin huomiota seuraavina päivinä.
Myös kaikki tauot pyrittäisiin pitämään jatkossa niin pitkinä, että rinkan malttaisi laskea selästä. Päivän kävelyvauhti oli noin 2,2–2,5 km/h ja se sai kiitosta. Matka Kiilopäältä Suomunruoktulle kesti noin kahdeksan tuntia. Ensimmäisen päivän kohokohtia oli mielestäni vuonna 1935 rakennettu kultamiesten sauna sekä reissumme teemakasviksi nousseen siniyökönlehden tunnistus haha. Todella selkeä ja mukava ensimmäinen vaelluspäivä kaiken kaikkiaan.
Osa 7: Suomunruoktu – Tuiskukuru
Herätyskello soi aamulla keskellä metsää raivokkaasti. Ensimmäinen aamupala riipparin kyljessä itikoiden syömänä. Muutama näitä lentäviä lisäproteiinin lähteitä taitaa sekoittua puuroni sekaan. Jalat ovat edellispäivän vaelluksesta vielä velliä. Rinkan kantaminen ei tuntunut enää yhtä kivalta ajatukselta kuin vielä kiilopäältä lähtiessä. Lintujen laulu sekä yötön yö haastoivat nukkumista. Aamutoimina ehti purkaa leirin, syödä aamupalan sekä käydä huussissa. Ohje oli olla valmiina lähtöön kello kymmenen toimintakykyisenä. Pitkä taival tulossa, suunnilleen sama matka kuin edellisenä päivänä, eli noin 14 km.
Sen verran ehdin aamurutiinien keskellä pohdiskella ja totea itselleni, että ympäristön luomat haasteet sekä epämukavuudet kuuluvat osaksi vaeltamista. Pystynkö löytämään sieltä itikkameren keskeltä myös retkeilyn positiiviset puolet ja nauttimaan myös niistä ei niin kivoista asioista. Välillä on liian kuuma ja välillä todella kylmä. Joskus sinua pistää itikka, joskus puree muurahainen. Toiset polut ovat hyväkulkuisia ja toiset jopa vaarallisia. Leirialueelta löytyy hyvä tasainen telttapaikka tai sitten sen on vienyt joku toinen tai sellaista ei edes ole. Saatat joutua juomaan todella epäilyttävän näköistä vettä koska muutakaan vaihtoehtoa ei useamman kilometrin säteellä ole.
Milloin sataa vettä, räntää tai lunta. Kannat tavaraa rinkassa mitä et tarvinnut koko reissun aikana. Jalkaan tulee rakko jo heti ensimmäisenä päivänä ja se vaivaa sinua koko loppureissun. Vesistöjä ylitetään nilkkaan tai lantioon asti. Pelko eksymisestä on koko ajan läsnä. Energiantarve ja nälkä elävät maastossa ihan omaa kelloa ja niin edelleen. Nämä kun tiedostaa ja muutaman kerran selättää, niin retkeily on jo huomattavan paljon mukavampaa. On ainakin itselleni ollut. Eikä näitäkään asioita sitten edes ajattele enää sen kummemmin. Mitenköhän muilla sujui ensimmäinen aamu?
No hyvinhän se oli sujunut. Edessäni seisoi levännyt joukko tutkimusmatkailijoita valmiina seikkailuihin. Matkamme pääsi jatkumaan suunnitellusti kymmenen aikoihin kohti tuiskukurua. Muistan, että tänään kaikki tutustuivat jo enemmän toisiinsa jonossa kulkiessa. Matkanteko oli rentoa ja todella rauhallista pitkine taukoineen. Kiusasimme kaikki vuorotellen Ollia kiperillä kysymyksillämme kansallispuistoon liittyen.
Ehkä tästä syystä minulla on myös vähiten muistikuvia kyseiseltä osuudelta. Hyvät keskustelut retkivarusteista sekä vaeltamisesta saivat kilometrit taittumaan nopeasti. Tämä oli myös itselleni kaikista väsyttävin päivä. Toinen päivä on ollut tätä monesti aiemminkin reissuillani ja siksi en sitä sen enempää miettinyt. Huomasin tämän ehkä vain lähinnä keskittymisen herpaantumisena, esimerkiksi ympäristön tarkkailussa. Niin se vain omakin katse laski kauniiden metsien sijaan edessä seisovan vaeltajan rinkan suojukseen. Sen verran huomasin, että mitä syvemmälle etenimme puistoon, sitä upeampia vanhoja metsiä ja keloja se sisälsi. Tuiskukurun telttailualue oli varsin korkean mäen päällä ja autiotupa taas mäen alla. Taitoimme matkaa suunnilleen samaa vauhtia kuin edellisenäkin päivänä ja olimme jo alkuillasta perillä Tuiskukurun autiotuvalla. Seuraavana päivänä saavuttaisimme jo reissumme käännekohdan, eli legendaarisen Luirojärven!
Osa 8: Tuiskukuru-Luirojärvi
Punakot, suopursut, ruohokanukat ja kurjenpolvi. Siinä muutama vakiokasvi vaellusreittiemme varrelta. Tuntureissa oli tunturikoivua sekä vaivaiskoivua. Metsässä erilaisia sammalalueita sekä mäntyä ja kuusta. Eri paikoissa oli myös jopa ihan suoksi laskettavia alueita. Kuukkelit tulivat usein riippumattoni ympärille uteliaina. Veden äärellä tapasimme telkkiä sekä tukkakoskeloita. Metsässä kanalinnuista riekon. Polttiaisia, itikoita, mäkäräisiä ja paarmoja oli joka puolella.
Isoja jäkäläalueita oli harvassa. Poroja ei tainnut näkyä missään vaiheessa reittiämme, vaikka muuten Kiilopään ympäristössä niitä oli paljon. Koko viikon aikana en kuullut yhtäkään lentokonetta tai autoa. Muita retkeilijöitäkin oli yllättävän vähän ja esimerkiksi autiotuvissa oli aina tilaa.
Tähän mennessä sää oli ollut mitä mahtavin. Ulkona oli reippaasti yli 10 astetta ja kukat kukkivat normaalia aiemmin. Vedet olivat matalalla helppojen ylitysten tekemiseen. Yölläkään ei päässyt helposti tulemaan kylmä, kun lämpötila laski maksimissaan seitsemään asteeseen. Kolmas päivä osoittautui sään kannalta kaikista upeimmaksi ja päivän vaelluskin kaikista lyhyimmäksi, vain noin 8 km mittaiseksi.
Aikaa olisi hankkia ikimuistoisia hetkiä myös polkujen ulkopuolelta. Siinä Olli astui kuvaan. Olli oli bongannut kartalta mahdollisen näköalapaikan, mistä näkisimme Luirojärven sekä Sokostin hienosta kulmasta. Tunturit näyttävät hienoilta muualtakin kuin vain huipulta katsoessa.
Luirojärvelle tullessa meitä oli vastassa oikea vastaanottokomitea. Huhu ryhmämme etenemisestä oli kantautunut autiotuville vaeltajien toimesta jo päiviä aiemmin. Näin se informaatio liikkuu luonnossa. Edes keskellä ei mitään kaikki tietävät missä olet. Sää oli aurinkoinen ja meitä lähti vielä ilta/yöryhmä valloittamaan Sokostia. Järvi ja lämmin sauna houkuttelivat minut jäämään leiriin.
Riippumaton sain kauniisti lähelle vettä, tunturinäköalalla. Väsymys peittyi hyvän olon ja onnistumisen tunteen alle. Samaa oli havaittavissa meissä kaikissa. Seuraava päivä olisi välipäivä ja kaikki saisivat tehdä mitä haluavat. Mäkäräisiä oli kyllä uskomattoman paljon. Yöllä suojapeitettäni ei napsutellut vesisade vaan sadat ja taas sadat mäkäräiset. Ei niitä pakoon päässyt.
Osa 9: Luirojärvi – Sokosti
Seuraavana aamuna hyvä, että näin mitään läpi hyttysverkosta. Mäkäräisiä oli niin paljon. Kaadoin mustia könttejä ulos muovipusseistani. Hullun juoksua, ja ylemmäs autiotuville syömään aamupalaa. Edellisen illan saunominen ja uinti palauttivat hyvin ja oloni oli varsin energinen. Aamupalalla päätin, että minäkin lähden huiputtamaan Sokostia. Muita en saanut innostumaan ajatuksesta, joten soolona mentäisiin.
Suunnitelmani oli edetä vauhdikkaasti minivarustuksella. Kartta, vaellussauvat, vesipullo ja kourallinen pähkinöitä saisivat riittää. Askeleeni tuntuivat lennokkailta. Tuntui suorastaan oudolta kävellä ilman rinkkaa. Aloin lähestyä jaurutuskurua nopeasti ja Sokostin nousu näyttäytyi koko komeudessaan. Ylös kivistä rinnettä ja maisemien ihailua. Päätin jäädä parin sadan metrin päähän huipusta katsomaan missä päivän saderintamat menevät. Syke löi kovaa ja hiki valui.
Aikaa oli kulunut 1h 20min lähdöstä. Hyvä palauttava liikuntasuoritus tästä tuli. Tähän nousuni sitten loppuikin. Aluetta lähestyi saderintama. Kivinen Sokosti tuskin olisi kiva paikka vesisateella. Kaiken lisäksi olin yksin liikkeellä. Riskit minimiin ja ei muuta kuin pikakävelyllä takaisin Luirojärven autiotuville lounasta tekemään. Sade ehti alkaa vasta tunturilta alas päästyäni. Suosittelen kaikkia alueella majoittuvia käymään Sokostilla, ainakin jaurutuskurun rinteen kohdalla. Sieltä on upeat näkymät!
Loppupäivän teema olikin sitten tankkaus. Seuraavana päivänä olisi Tunturihaasteen pisin vaellusetappi, lähes 20 km. Söin ja join reippaasti enemmän kuin aiempina päivinä. Pussiruoka pasta polognese maistui yllättävän hyvältä. Elektrolyyttijauhepussikin tuli juotua. Jalkoihin ei ollut tullut rakkoja, kiitos leukotape- teipin. Pidimme yhteisen iltanuotion ja vaikutti siltä, että kaikki olivat onnistuneet palautumaan kohtuullisen hyvin edellisistä päivistä. Seuraavan päivän lähtö tapahtuisi jo kahdeksan jälkeen aamulla. Tiistai- iltana pitäisi alkaa satamaan vettä ja yritämme ehtiä perille Kotakönkäälle ennen sitä.
Osa 10: Luirojärvi – Kotaköngäs
Aamulla retkikuntamme lähti reippaasti kohti Kotaköngästä. Pitkä päivä tiedossa. Kaikilla olisi oiva mahdollisuus harjoitella hieman kartanlukua. Ylös alas joen ylitys, sama uudestaan ja ennen seuraavaa jokea tiukka oikea. Tätä sitten toisteltiin porukassa ääneen ja oikeassa kohdassa käännyimmekin hehe. Kuljimme oikeastaan koko päivän palovanganjokea pitkin tai sen haaroja. Vesistön lähellä luonto oli vihreää. Hetkeksi jopa unohdin, että kävelemme tuntureiden ympäröimänä. Sää oli lämmin ja hiostavan kuuma. Vaikutti siltä, että illalla voisi todellakin alkaa satamaan. Noin puolivälissä matkaa pidimme pienen palaverin ja päätimme lisätä vauhtia ehtiäksemme perille ennen sadetta.
Tauoilla Olli jatkoi uskomattoman yksityiskohtaisia luentojaan puiston historiasta. Olli suositteli myös alueesta tehtyjä kirjoja ja kirjoittajia. Tämänkaltainen lisä tunturihaasteen suorittamiseen on korvaamaton. Tarinat ja legendat syventävät luontokokemustasi ja ymmärrät mitä missä ja milloin on tapahtunut. Kaiken lisäksi matka taittuu huomaamatta. Aivan varmasti otan tästä koppia ja yritän ainakin jollakin tasolla tutustua paikallishistoriaan missä ikinä liikunkin. Tunturihaaste on tähän mennessä haastanut minua kymmenillä tavoilla ja osoittanut sen, kuinka paljon minulla on vielä opittavaa luonnossa liikkumisesta. Makeeta. Askel kerrallaan. Lisää kiitos!
Kotakönkään saavutettuamme alkoi kevyt vesisade. Menin hetkeksi uittamaan väsyneet jalkani kylmään jokiveteen. Jälkimmäinen puolisko matkasta kuljettiin noin 3–3,5km/h. Onneksi rinkan paino oli jo selkeästi keventynyt verrattuna ensimmäiseen päivään. Tapahtuman järjestäjiltä oli hyvä idea laittaa pisin vaelluspäivä tunturihaasteen loppupuolelle. Huomenna on alle kymmenen kilometrin matka Rautulammelle. Siellä tapaamme tunturihaasteen toisen ryhmän, Lankojärven kierrokselle lähtijät. On mielenkiintoista kuulla myös heidän matkastansa. Ryhmistä puheenollen, tein hauskan havainnon meistä Luirojärven kierrokselle lähtijöistä. Olemme oppineet viikon aikana toimimaan hyvin ryhmänä. Tunnemme jo hieman toisiamme ja toistemme tapoja toimia. Myös yhteiset toimintatapamme ja sääntömme ovat automatisoituneet. Sanaton viestintä on lisääntynyt. Asiakkaat pärjäisivät ilman meitä oppaitakin loistavasti keskenään.
Osa 11: Kotaköngäs – Rautulampi
Tästä päivästä päällimmäiseksi mieleen on jäänyt rankkasade. Yhdessä päivässä satoi 31 mm vettä. Määrä on yli puolet kesäkuun normaalista sademäärästä Saariselällä. Kaikki vaatteet ja kengät olivat litimärät ja hyvä että eteen näki. Lankojärven porukka oli saapunut rautulammen tuville ennen meitä ja tunnelma oli tiivis. Uudet autiotuvat näyttivät hienoilta.
Kovimmalla käytöllä oli yhteinen kuivaushuone. Kaikki kamat sinne ja kamiinaan tulet. Onneksi vaihtovaatteet olivat säilyneet kuivana rinkan sisällä. Ikävä kyllä itselleni kävi pieni moka ja riippumattoni oli päässyt kastumaan. Uusi säilytyspussini ei ollutkaan vedenkestävä. Kaikki muut välineet olin testannut tai osasin käyttää, mutta tätä en tiennyt. Noh eihän tämä nyt katastrofaalista ollut, mutta silti pieni yllätys. Vaihtoehtoja onneksi oli, ja olisin voinut nukkua esimerkiksi autiotuvassa, tai jonkun teltassa. Olimme myös enää noin kymmenen kilometrin kävelymatkan päässä kiilopään hotellista.
Päätin kuitenkin seuraavasti; yritän kuivata riipparin kuivaushuoneessa ja nukkua ulkona piste. Ja jos se ei ehdi kuivua, niin nukun autiotuvassa. Yllätyksekseni riippumatto kuivuikin nopeasti ja sain kuin sainkin viritettyä leirini pihalle vesisateeseen hah. Tuli hyvä fiilis tästä. Autiotuvan lämpö on nimittäin varsin houkutteleva vaihtoehto väsyneenä ja märkänä. Eikä tässä ollut kysymys siitä, että olisin halunnut näyttää jotain muille kuin itselleni. Nyt minulla oli taas kuiva majoite mukana matkassa. Siinä taisi toiset pyöritellä päätä, kun sahasin kuivaushuoneen ja tuvan väliä haha.
On hyvä muistaa, että minä hetkenä hyvänsä alueelle olisi voinut saapua lisää väsyneitä ja märkiä vaeltajia. Siinä kohtaa on kohteliasta tehdä tilaa ja majoittua itse ulkona, mikäli autiotuvasta olisi tila loppumassa kesken. Rautulammen alue oli matkan hankalin paikka löytää riippumatolle sopivia puita. Hyviä spotteja oli vain muutama ja nekin tasaisia telttapaikkoja. Onneksi vähän ylempää puron varresta löytyi hyvät puut. Vinkki vinkki!
Loppuillasta alkoi sitten viimeisen päivän etapin suunnittelu yhdessä kaikkien oppaiden kanssa. Asiakkailla oli erilaisia aikatoiveita sekä reittitoiveita. Nyt meillä olisi mahdollisuus hyödyntää kaikkia kuutta opasta. Päätimme jakautua neljään ryhmään. Ryhmä 1. etenevät nopeasti ilman lounastaukoa ja lähtevät aamulla aikaisin. Ryhmä 2. Lähtevät pääryhmän edelle ja kulkevat reippaasti tuntureiden sekä kiilopään huipun kautta. Ryhmä 3. Pääryhmä ja kulkevat rauhallista vauhtia merkittyjä reittejä pitkin. Ryhmä 4. Erkaantuvat pääryhmästä kiilopään tunturin kohdalla ja käyvät huipulla.
Osa 12: Rautulampi – Kiilopää
Päivän sää oli suorastaan kehno. Vettä satoi ja oli kylmä. Lähdin aamulla pääryhmän mukana. Lounastauon yhteydessä tein hyvän peliliikkeen. Vaihdoin paksuimman takin päälle ja kuivat sukat jalkaan. Laitoin vielä muovipussit sukkien päälle, koska vaelluskenkäni olivat vielä kosteat edellisen päivän sateesta. Kehon valtasi lämmin olo.
Suomen Latu Kiilopään lähestyessä aloin kelata läpi koko tätä matkaa. Missä onnistuin, missä olisi parannettavaa, mitä Tunturihaasteen jälkeen, missä kaikkialla kävimme, mikä oli suosikkipaikkani ja niin edelleen. Tein Tunturihaasteen yhteydessä myös monta asiaa samaan aikaan. Olin asiakas ja erä- opas, kirjoitin ja hahmottelin tätä blogia sekä suoritin harjoittelua Suomen Ladulla. Kävelimme 73 km viikon aikana. Yövyimme kuusi yötä ja vaelsimme seitsemän päivää. Oli hellettä, hallaa, vesisadetta, yötön yö, tuntureita ja vesistöjen ylityksiä.
Kokemus oli lyhyesti sanottuna uskomaton. Samaa mieltä oli myös Anne. Lähtöportin puntarilla rinkkani painoi enää vain 19 kg. Kiviäkö olen kantanut mukana? Ei vaan ruokaa ja paljon. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että onnistuin syömään tarpeeksi paljon näin pitkään kestävällä maastojaksolla. Ja oli yllättävää, että kaikki muoviroskat mahtuivat pieneen leipäpussiin. Käytin myös kaikkia rinkassani mukana olleita välineitä ja vaatteita.
Osa 13: Kiilopään Tunturihaaste
Perjantaina 20.6. Tunturihaaste huipentui yhteiseen savusaunaan sekä pizzahetkeen. Samassa yhteydessä kaikki saivat onnistuneesta suorituksesta palkinnoksi Tunturihaaste-teemaiset kaulakorut. Oli tullut aika sanoa heipat ja lähteä juhannuksen viettoon.
Henkilökohtaisesti Tunturihaaste on antanut minulle unohtumattomia kokemuksia, tietoja ja taitoja. Jos koet että et uskalla tai halua vaeltaa yksin, niin tämä tapahtuma on juuri oikea sinulle. Koko Tunturihaasteen voi halutessaan suorittaa myös yksin. Majoittua voi teltassa, autiotuvassa tai varaustuvassa. Tapahtuma on turvallinen ja hyvin suunniteltu. Suomen Latu Kiilopään hotelli toimii erinomaisena tukikohtana tapahtumalle. Tällä kokemuksella voin suositella tapahtumaan osallistumista lämpimästi.
Halusin yrittää vangita koko Tunturihaaste- kokemukseni rivien väliin. Toivottavasti onnistuin siinä ja lopputuloksena sain sinut innostumaan tapahtumasta tai ylipäätään retkeilystä.
Joonas Puhakka